Lapin maisemissa, harvassa olevien vuorten välissä, kaukana väylästä, reisupaikkojen erottavissa väleissä oon isoja lattevia ​​pintoja. Kläppinä ko kävin mummun ja moffan luona, näitä maita sai vain kattoa, mutta ei niihin saanu astua. Kattominen oon kontekstissa liian voimakas sana, enimmäksheen sie annat katheen lentää laajojen maisemien ohi ko tuuli, joka olkia tuskin häirittee. Laajat maisemat rakensi minun katheen kläppinä ette ylttysin kaukaselle kolmipäisele vuorele Kuormakale. Vuorele, josta kans oon mulle tullu sukulainen, kaukasessa Lapissa ja Torniolaaksossa. Lapin pinnat näyttävä siltä ette olis pistetty mystisen potensin kans ja siitä oon tullu petrikarotti eksotiseeraavalle katheele, aivan ko erämaa, sireenisen kaunis mutta karu.

Näissä topokraahvisissa pausissa näen hirveitä läpinäkyviä nousevia vuoria, ajasta tehtyjä. Minun jaloissa tunnen hiukaa siittä kävelystä, joka tämän aution ylittäminen vaatis: aikaa, joka kuulu avun kuttumisheen jos sattuis onnettomuus, aikaa ajatella, aika tämä pinta oon ollu ilman rakennuksia (mutta ei ilman asukhaita!). Jotaki maiseman hiljaisuuesta luppaa, ette kaikki tullee olehman erinlaista. Net kantava liikheen ja muutoksen ilmapiiriä niitten välipaikan takia: net ovva itte ethäisyyttä, net ovva porstua, portaali, homokeenisuuen meri, jonka läpi voi kulkea.

Tämä avoimen peltojen ominaisuus, muka sen rauha, herättää minun mielessä rajuja liikheitä, jotka kiinnittää värähteilyjä kropphaan. Joskus mie saan saman tuntheen ko koen tiettyjä voimakkhaita arkkitektyyri tekoja. Paratoksisela tavala rakennus voi tehä lissää tillaa jos rajotetthaan huohneita. Seinilä, pylhväilä, maassa oleva platat eli niinku Lapin autioissa, luonnon elementissä, niinku väylä pajureunala, matala vuori eli paikallinen kalpo mäntylehto.

Vasta ko huone oon rajotettu, tulen tietoseksi siitä, mikä olis multa jääny poies äärettömästä laajennetusta kartekeesin plaanissa. Vain silloin ko seinä rajottaa, minun kroppa täyttyy liikheelä ja vain silloin ko horisontti peittyy se voittaa minun halun. Se kuuhmeinen huimaus, joka Lapin autio mulle aiheuttaa, johtuu ehkä siittä, ette se ylipääthänsä loppuu sinne Kuormakan juuhreen.

Kuulun kansalisheen minuriteethiin, jota ylheensä kuttuthaan torniolaaksolaiseksi, kväniksi eli lantalaiseksi, riippuen keneltä kysyt. Se oon ehkä vähiten tunnettu kansalinen minuriteetti ja meän histuuriaa käsitelhään useasti paranteesissä – jopa met itte. Oma suhte meänkiehleen oon tavallinen: mie kasuin kieli ko sirkkeli minun ympärillä, mutta se ei koskhaan ollu minhuun suunnattu. Olen vain kuullu ko lähheiset ja rakkhaat sitä puhuva, ja siksi kielestä oon tullut lähheinen ja rakas.

En ymmärä kieltä, mutta tuntuu kotosalta kuulla se, ko osa ilmapiiriä, jota kuttun minun kasvuajaksi. Seuraus siitä ko menetin kielen– mikä multa kielethiin ennemmän ko mie sen menetin – en koskhaan puhunu mummun ja muffan kans heän äitinkielelä. He ovva vieraihleet minun kielessä – vaihossa – ja mie pelkään, ette siksi het ei koskhaan ole olheet täysin oma ittensä niissä hetkissä jotka ajan kans oon muuttunu minun lapsuutheen.

Rako, joka erottaa minut äitivanhempien kielestä, kurkottaa äitin kautta, joka ossaa kieltä osittain, mutta ei halua sitä puhua. En ole koskhaan omistanu kieltä, jonka menetin, mikä asettaa minut samhan perusasehmaan ko kuka tahansa ruottalainen majuriteetti ihminen. Aivan niinku Lapin autiot saava loiston siittä ette net päättyy vuorele – aivan niinku arkkitehtoninen autio voi vain kokea, jos se oon rajotettu muureila – koen vain minun kielen menettämisen koska mulla oli onni kohata se.

Usseimmilla ihmisillä oon kokemusta esimerkiksi ystävien kansa seurustella englanniksi ja kans aijossa ja mukavissa hetkissä olla vanki toisen kielen väärinkäsityksessä. Ko vierailee kielessä sitä käy läpi persoonanmuutoksen, joka pikkusen pyörittää ommaa itteä jonku verran. Ei mikhään toisen kielen sanat sisälä kotin hajua. Yhistän toisela kielelä olemisen samhan tuntheesheen ko oman histuurian menettämissheen; minun tulemiseen katkasu ja katkasu minun henkilökohtasheen mytolokhiin.

Foto: Skogsfrun, Creative commons 4.0 (beskuren)

Englanniksi minusta tullee tyhjä klooni ja kuulen ette puhun ulkopuolelta, aivan ko minun kroppa olisi PEZ-automaatti täynnä lausheita, jotka ovva enemmän tavaroita ko sanoja. Toinen kieli steriliseeraa minut ja hävittää minun sympoolin. Siitä tulee työkalu kommuniseeraamiselle, joka yhtä aikaa oon bokbååli ette brytbrööti. Tunnenko mie toela minun äitivanhemmat?

Se, ette kirjoitan tätä tekstiä ruottiksi, ette en hallitte meänkieltä, näyttää ennen tehtyjen sympoolien pitkästä histuuriasta. Minun äitivanhemmitten sukupolvi oli viimisten joukossa joita aktiivisesti yytsättanthiin kieliväkivallale ruottintamisprocessissa 1900-luvun alussa, jossa valtio ja toiset viranomhaset teki siitä kunnianhimosen projektin. Tämä väkivalta käytti etupäässä keinona häpeää, ja sen tehokkuus oli niin täyelinen, ette seuraava sukupolvi ei ennää tarvinnu painetta ulkoapäin ette sortuis.

Mekanismi voi olla erhäänlainen muoto, niinku ikonoklasmi eli kuvamyrsky, kun kylttyyri alkaa pyyhkiä poies omia uskoja ja kylttyyrisia eli poliittisia sympoleja, joita ei ennää haluta. Torniolaakso-kontekstissa kuvamyrsky vaikutti erityisesti kiehleen, kielimyrsky, jota ohjasi yksilön ommaa häpeää ja halua pestä poies oma perintö. Tämä alitajunen liike internaliseeraantu äitin sukupolhveen. Valtion kielihykieenistä tuli siis autoimmyynisairaus torniolaaksolais/kvänin/lantalais-kylttyyreissä.

Talvela 2018 minun pappa joutu onnettomuutheen, joka aiheutti niin vakavan aivovamman, ette hään menetti kielen niin krouivssa afasiassa, ette siihen liittyvä koko kropan oikean puolen fyysinen halvaantuminen näyttää kontekstissa pikku asialta. Verenvuoto aivossa oli vienyt häneltä äitinkielen, jonka aloin nähä peilikuvana Torniolaakson kylttyyrin sisäsestä verenvuo’osta. Minun pappa, niinku minun äiti, ovva kielellisessä raossa. Hään afasiassa ja äiti kielimyrskyssä. Tällä hetkelä pappa oon vielä sielä raossa, hänen tilane oon suurin osa ilma muutosta, silloin tällöin hän sannoo muutamia eri sanoja, jotka ylheensä oon ja-a, ah, ja nejnejnejnejnej. Valitettavasti nämä sanat pyörivä umpimähkhään ja tuleva joskus siameesinä.

Hermostuttavaa ovva hetket, milloin hään itte asiassa yrittää sanoa jotaki muita sanoja. Hään ei pääse ensimmäistä tavua pitemmälle ennen ko puheelimistö mennee solhmun. Hään pysähtyy ärtynheenä ja huokastaa itteksheen ennen ko sylkee poies sanamurusen kielenpäästä. Lääkärit eivä ole antanheet meile toivoa ette hään parantuis. Minun pappa oon tuomittu fyysisheen ja kielellisheen rakhoon, puolet hänen kropasta o​​on halvaantunnu ja kans puolet kieli konheestaki. Met sukulaiset saama jotenki saman kohtalon, ko käymä hänen tykönä, sen takia minua rasittaa kauheasti nämä vierailut.

Vaikka en ole menettäny puhekykyä, niin se olis yhtä hyvin voinut olla sama asia minun papale, minun sanoila ei ole hänele mithän merkitystä. Sen sijhaan met kommunikoima äänensävylä, ilhmeilä ja viittomalla. Voin sanoa mitä tahansa pirulisela naamala ja pappa ymmärtää mitä tuntheita heijastan ilman, ette se saapii siitä semanttista materiaalia. Loppujen lopuksi tähän rakhoon syntyy tapa kommunikoia, mutta sitä leimaava net väkivaltaiset sisäset liikheet, joka Lapin autio mulle aiheuttaa. Minun pappa oon kielellinen muuri, jonka eessä tajuan minun oman kielen hurjan voimakkuuen.

Tämä sama tunne liittyy hermostuksheen, jonka arvaan – ja tässä olen melko varma, ette lukija, varsinki jälkikätheen, oon minun kansa sammaa mieltä – ko tärinä. Kykenemättömyys kommunikoia hänen kansa saa meät sukulaiset tulehmaan tietosemmiksi kielestä ja sen eri variasuunista Välissä oleva rako synnyttää liikettä. Pyytämättä, minun ajatukset muistelee ranskalaista kirjailijaa Maurice Blanchotlea, joka kuvvailee kirjailijan rakoa:

Hään muistuttaa yksipuolista halvaantunutta miestä, joka löytää yhestä ja samasta vaivasta vaatimuksen kävelä ette kiellon kävelä. Hän oon velvollinen juoksemhaan jatkuvasti ette saapii jokasessa liikheessä vahvistuksen siitä, ette hään oon menettäny liikkumiskyvyn. Hään oon enemmän halvaantunnu, ko hänen jäsenet tottelevat häntä.

Nyt ko mie tätä kirjotan niin minun poika, joka oon seittemän kuukautta vahna, oon hoksanu ette hään voi tehä sävelmän yhistäämälä kovia foneemija ja hankkaavia ääniä. Se näyttää siltä ette se tykkää siitä kauheasti ko äänet puistaa koko hänen pientä kroppaa. Minun pikkupoika oon astumassa omhan kielen välisheen rakhoon, ja just nyt hään oon tekemässä ommaa eksperimetti projektia. Sielä, niinku kielitieteilijä Roman Jakobson huomasi, oon täyellinen foneettinen vaphaus. Kohta minun kläppi alkaa stryktyreeraahman sen kieltä meän sääntöjen mukhan. Sielä raossa täyellisen vaphauen jälkheen, mutta ennen ko hään oon alkanu tyytyä sen tulehvan äitinkiehleen, hään oleskellee muutoksen hiljasessa maisemassa.

Jakobson selittää, ette kläppi ko se joluttaa, tekkee melkein akrobaattisia ääniyhistelmiä, joitten sävyt ei ole olemassa milhään muula kielelä. Sitten kläppi hiljastuu ja ensimmäisen kielen oppiminen alkaa, hithaasti etelliset hillittömät foneemikonstelasuunit putoava poies kielen lihaksen muistista. Vähä pelossa ootan minun pojan hiljasuutta, kun hään pääsee perile vuorten välisheen suuhreen kielellisheen maahan. Vähä pelossa hain kans paikkaa esikoulu Norrskenethiin, joka tarjoaa kläpeile meänkielisen ja saamenkielisen ympäristhön, gentrifikaasuunin rajala: Södermalmissa. Meänkieli ei ole minun äitinkieli, eikä toinen eli kolmas kieli. Joten mitä mie antasin minun pojale, jos antasin hänele meänkielen? Joka tapauksessa olen varma, ette antasin hänele raon, meän välissä olevan aution tarkotettu liikkumisheen ja muutoksheen, jolla oon epäselvä päämäärä. Rako tulla tietoiseksi kielestä, rako ilman kielimyrskyä.