Den sverigefinska ambivalensen kring skam

S

?

▲ Eero Edelfelt: Raatajat rahanalaiset (1893). Kuva: Kansallisgalleria

Ruotsinsuomalaisten tunnehistoria on tarina häpeästä. Ainakin, jos on uskominen tuoretta teosta Finnkampen, jonka alanimike kertoo kirjan olevan ”ruotsinsuomalaisten kuvitettu historia”. Häpeän ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkea ruotsinsuomalaisuutta määrittävä tekijä, ainakaan enää.

Ali Jonassonin ja Mats Kejosen tuore teos Finnkampen ei ole ruotsinsuomalaisuuden koko historia, kuten alanimike antaa ymmärtää. Finnkampen kuvaa ruotsinsuomalaisuuden kehitystä ja olemusta keski-ikäistyneen ja usein myös keskiluokkaistuneen toisen polven työläissiirtolaisten näkökulmasta.

Tämä valinta – ja valintoja on jokaisessa kirjassa totta kai tehtävä – sivuuttaa muut mahdolliset ja olemassa olevat tarinat. Finnkampenissa ei esimerkiksi lainkaan kuulu nuorten parikymppisten ruotsinsuomalaisten ääni, vaikka heidän häpeänvastaisella #stoltsverigefinne-kieliaktivismillaan on ollut suuri merkitys ruotsinsuomalaisten voimaannuttamisessa viime vuosikymmenen aikana.

Siltikin häpeän pitkästä historiasta, jota kirja kokemuksellisesti kuvaa, saa avaimia paitsi menneisyyden, myös nykyisyyden ymmärtämiseen. Toisen sukupolven näkökulmaa seuratessa alkaa erityisesti ymmärtää, miksi lakiin kirjattu ruotsinsuomalaisuuden käsite tuntuu niin kokonaisvaltaisesti epäonnistuvan suomensukuisen vähemmistön kokoamisessa.

Kirjan kirjoittaja Ali Jonasson on tunnettu ruotsinsuomalaisten keskuudessa muun muassa ruotsinsuomalaisten kansallisen vähemmistön lipun suunnittelijana. Häntä luonnehditaan kirjan takakannessa monivuotiseksi vähemmistötaistelijaksi. Kuvittaja Mats Kejosen juuret ovat Tornionlaaksossa. Kirjan Finnkampen on kustantanut tukholmalainen Verbal förlag, joka on viime aikoina pyrkinyt rakentamaan itselleen ruotsinsuomalaista profiilia muun muassa esseekokoelmallaan Finnjävlar (2018) ja tietokirjallaan Två steg framåt – finsklärare i Sverige berättar (2023).

Finnkampenista on puhuttu sarjakuvakirjana, mutta klassinen sarjakuva se ei ole. Teoksessa on yksittäisiä lyhyitä sarjakuvastrippejä, mutta ruutujen seassa vuorottelevat myös kerronnallinen faktateksti ja puhuvat päät, jotka perustuvat valikoitujen asiantuntijahaastateltavien lausuntoihin. Kirja on siten oikeastaan sekoitus tietokirjallista, oppikirjamaista ja visualisoitua kerrontaa. Se on enemmänkin faktoin ja mielipitein argumentoiva näkemyksellinen tarina kuin neutraali tietoteos. Kirja rakentaa viestiä ruotsinsuomalaisten ”DNA:han koodatusta sorrosta”, kuten eräs haastateltava asian ilmaisee.

Ruotsinsuomalaisten historiaan sukelletaan Ali Jonassonin omaelämäkerrallisen tarinan kautta. Vuonna 1984 syntynyt Jonasson kertoo valinneensa oman tarinansa kirjan punaiseksi langaksi juuri siksi, että se on hänen ikäluokalleen valitettavan tyypillinen.

Kun Ali syntyy Göteborgin Hisingenissä, äidille tähdennetään neuvolassa, että vanhempien on ehdottoman tärkeää olla puhumatta lapselleen suomea. Muuten voi käydä kehnosti: lapsesta tulee puolikielinen ja sitä kautta ties vaikka laitapuolen kulkija.

Kielenmenetys on siten yksi useita ruotsinsuomalaisia ryhmittymiä yhdistävä avainkokemus. Toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajat eivät useinkaan ole oppineet suomea kotonaan, ja myös metsäsuomalaisten jälkeläiset jakavat surun tunteen, kun kieliyhteys on katkaistu. Ja kun kieli katkaistaan, katkeaa myös tunneside kulttuuriin ja identiteetistä saattaa tulla rikkonainen tai puolinainen.

Voi ajatella, että neuvo kotikielen syrjäyttämisestä on sinänsä ollut hyväntahtoinen ja lapsen parhaaksi tarkoitettu. Neuvo ei perustunut mihinkään tutkittuun tietoon – juuri tutkittua tietoa oli 1980-luvun alussa vielä varsin niukasti saatavilla. Nykyisin tuntemamme teoriat kaksikielisyydestä olivat 1980-luvun alkupuolella vasta kehitteillä. Esimerkiksi kanadalaistutkija Jim Cumminsin Ruotsissa ratkaisevasti vaikuttanut populaaritieteellinen teos Flerspråkiga elever julkaistiin vasta 2017.

Iso osa ruotsinsuomalaisiksi identifioituvista tämän hetken nelikymppisistä on siten todellakin Alin kaltaisia. He joutuvat aikuisiällään ”ottamaan suomen kielen takaisin”, kuten sieventelevän harhaanjohtavasti sanotaan. Käytännössä ”takaisinotto” tarkoittaa kielen opettelemista alusta asti vieraan kielen kaltaisena, sillä puhujalla ei välttämättä ole ympärillään elävää puheyhteisöä, joka sallisi kielitaidon kehittymisen luonnollisessa kanssakäymisessä. Rohkaisevista ”suomi on helppo kieli” -lausahduksista huolimatta moni kavahtaa kielenoppimisen haastetta tutustuttuaan kielioppikirjan sijamuotoihin ja tajuttuaan, että takaisinotosta saattaa tulla jälleen uusi taistelu.

Mistä häpeä sitten syntyi?

Ruotsinsuomalaisten siirtotyöläisten ensimmäinen sukupolvi kamppaili osallisuudesta Ruotsin yhteiskunnassa: kuulumisesta uuteen maahan sekä oman identiteetin tunnistetuksi ja tunnustetuksi tulemisesta. Kun siirtotyöläiset kokivat joutuvansa häivyttämään taustansa ollakseen kunnon kansalaisia, heidän lapsensa ovat pyrkineet kokoamaan uusiksi tätä tukahdutettua suomalaisuutta. Kummankin taakaksi on tullut menetyksen ja toispuolisuuden paino: vanhemmat kokevat syyllisyyttä siitä, etteivät olemassa olevissa rakenteissa kyenneet välittämään kieltä seuraaville sukupolville, ja lapset surua siitä, etteivät kieltä näiden rakenteiden vuoksi koskaan vanhemmiltaan omaksuneet.

Sukupolvien välinen katkos, joka koskee kaikkia kansallisia vähemmistöjä, yhdistetään kirjassa väitteeseen kolonisaatiosta sekä rotubiologiaan, jota Ruotsin valtio oli sitoutunut edistämään aina 1960-luvun alkuun saakka. Suomalaiset laskettiin alempiarvoisempaan rotuun, ja enemmistöyhteiskunta sai opetettua vähemmistölle doktriinin osasta alempiarvoisena kansanosana.

Syitä alemmuudentuntoon paikannetaan kirjassa myös siirtotyöläisten luokkataustaan. Työvoimasiirtolaisten itsekuva on nojannut pitkälti sen varaan, että raatajilla rahanalaisilla – jollaisia on ollut useiden sukupolvien ketju metsäsuomalaisista asti – on ollut tärkeä rooli Ruotsin hyvinvointivaltion rakennustyössä. Ahkeruudella ja tunnollisuudella on kuitenkin ollut hintansa, eikä lopussa ole useinkaan seisonut kiitos; vaikka luokkanousu uudessa yhteiskunnassa on periaatteessa ollut mahdollinen, suomalaistaustaisten tyypillisimmät ammatit ovat yhä apuhoitaja ja varastotyöntekijä. Kirjan haastateltavat esitettävät, että itsensä rikki raatamisen ja itsensä hylkäämisen historia on siirtynyt ylisukupolvisena traumana toiselle sukupolvelle.

Siinä missä rasistiset katsomukset voivat olla vaikeasti kitkettäviä, alisteinen itseasemointi ei kuitenkaan välttämättä liity juuri vähemmistöasemaan. Luokkahäpeää esiintyy myös enemmistöyhteiskunnassa osana työväentaustaisia, joiden on tutkimustenkin mukaan havaittu kyseenalaistavan mahdollisuuksiaan korkeakouluopintoihin ja hyväpalkkaisiin töihin.

Kirjan mukaan ensimmäisen sukupolven traumoja ja arpia on ollut vaikea käsitellä. Siirtotyöläisten sosiaali-, alkoholi- ja terveysongelmat – jotka olivat keskiössä myös toisessa Finnkampen-teoksessa, professori Jari Kuosmasen samannimisessä sosiaalityön väitöskirjassa vuodelta 2001 – ovat yhä jonkinlainen tabu. On edelleenkin niitä, joiden mielestä näiden ”finnjävel-ongelmien” nostaminen julkisuuden valokeilaan on epätoivottavaa. Viimeksi tämä näkökulma nousi pintaan valtion kulttuurikaanon-hankkeen yhteydessä, kun ruotsinsuomalaisten keskuudessa nousi esiin ääniä, ettei esimerkiksi Susanna Alakosken Sikalat -romaani ole sopiva edustamaan ruotsinsuomalaisuutta, koska se syventää ruotsinsuomalaisten ryhmään jo ennalta liitettäviä negatiivisia stereotypioita.

Osalla ruotsinsuomalaisista on tarve käsitellä menneisyyden häpeäkokemuksia ja stigmaa, jotta menneisyyden haamuista päästäisiin eroon. Samaan aikaan toisella osalla on yhtä suuri tarve yhdistää ruotsinsuomalaisuuteen myönteisiä, rohkaisevia ja houkuttelevia elementtejä, jotta päästäisiin rakentamaan tulevaisuutta.

Monet nykyisistä potentiaalisesti ruotsinsuomalaisista vievät ruotsinsuomalaisuutta harppauksin eteenpäin toteuttamalla kaksikielisyyttä ja kahdenmaalaisuutta osana arkeaan. He kenties vaihtavat tietoisesti kotikielen suomeksi. He ovat tyypillisesti korkeakoulutettuja sekä toimivat hyväosaisissa tieto- ja teknologia-ammateissa, ja he ovat mukana rakentamassa Ruotsin tieto-, digi- ja tekoäly-yhteiskuntaa. He toimivat osana enemmistöyhteiskunnan rakenteita ja vaikuttavat niihin niiden sisältä käsin. He ovat kiinnostuneempia luomaan tulevaisuutta kuin takertumaan menneisyyden vääryyksiin.

Heidän tarinansa ei sovi sorron ja häpeän narratiiviin. He eivät voi hyödyntää häpeän historiaa voimaannuttavan vähemmistöidentiteetin rakennusaineena: kuka haluasi varta vasten välittää lapselleen marginalisoidun osan? Kuitenkin juuri he hyötyvät vähemmistö- ja kielilain heille ja heidän lapsilleen suomista oikeuksista, kuten lapsille taattavasta kansallisen vähemmistökielen opetuksesta. He myös kamppailevat noiden oikeuksien puolesta ruohonjuuritasolla: kovistelemalla ja kyselemällä, jos oikeudet ovat vaarassa jäädä toteutumatta.

He ovat epävarmoja siitä, kuuluisiko heidän kutsua itseään ruotsinsuomalaisiksi vai ei. He ovat kuin peippoja metsässä, jollaisiksi kansatieteilijä Carl Axel Gottlund kuvasi Värmlannissa kohtaamiaan metsäsuomalaisia: kaskiviljelijöitä oli paljon ja kaikkialla, mutta he eivät tunteneet toisiaan eivätkä uskaltaneet julkisesti paljastaa puhuvansa suomea, joten he jäivät näkymättömiksi.

Mutta ehkä nämä uusruotsinsuomalaiset edustavat ruotsinsuomalaisuuden suurta murrosta ja tulevaisuutta? Hintana sille, etteivät he suostu ottamaan kantaakseen aiempien sukupolvien häpeää, on kenties yhteisöllisyyden rakoileminen. Ruotsinsuomalaisten sukupolvet eivät ainakaan vielä voi kokoontua yhteisen häpeäkokemuksen äärelle, eikä menneisyydenhallinta onnistu yhteistyössä, kun yhteistä, jaettua yhteiskunnallista tarinaa ei ole olemassa.

On varmasti rasittavaa, että kun kirjoittaa ruotsinsuomalaista, aina tulee joku, joka sanoo, ettei se noin mene.

Jos kuvaat työväenluokkaa, sinulta kysytään, mikset nosta esiin ylemmän keskiluokan tarinoita. Jos unohdat metsäsuomalaiset, saat moitteita. Jos lasket metsäsuomalaiset osaksi ruotsinsuomalaisten vähemmistöä, saat kritiikkiä, etteivät he miellä itseään osaksi ruotsinsuomalaisia vaan pyrkivät omaan itsenäiseen vähemmistöasemaan kuten Norjassa.

Keskustelua vesittää se, ettei kukaan lopulta tiedä, kuinka paljon ruotsinsuomalaisia on. Voidaan laskea Suomessa syntyneitä ja heidän jälkeläisiään, kuten tilastoviranomaiset tekevät, mutta ruotsinsuomalaisuuden sanotaan perustuvan itseidentifikaation periaatteeseen. Identiteetinmuodostuksesta ei ole tilastoja, eikä sellaisia saa kansalaisten kielestä ja etnisyydestä laatia. Itsensä ruotsinsuomalaiseksi katsova voi olla yhtä hyvin syntynyt Ruotsissa kuin Suomessa, osata suomea tai olla kokonaan osaamatta sitä – minkäänlaisia pääsykriteereitä ei periaatteessa ole, muuta kuin että henkilön on tunnettava itsensä ruotsinsuomalaiseksi.

Ehkä tosinta, mitä ruotsinsuomalaisuuden historiasta voi sanoa, on, että se on ambivalentti. On eri sukupolvia, kielikokemuksia ja osakulttuureita, ja on sekä syrjityksi tulemisen ja alemmuudentunnon että voimaantumisen ja luokkanousun kokemuksia. Kokemukset ovat tosia – yhtä tosia kuin tilastot, joita voi laatia varhaiseläkkeistä ja itsemurhista, mutta myös yleistyneistä korkeakouluopinnoista ja kasvaneesta tulokehityksestä.

On kenties olemassa stressitesti: kun viimein saavutamme tilan, jossa yksikään tunnettu taiteilija ei kieltäydy ”Vuoden ruotsinsuomalainen” -tunnustuksesta tai julkisesti halveksi metsäsuomalaisuuttaan, häpeän taakka on selätetty.

Jopa toisella sukupolvella on kuitenkin mahdollisuus tähyillä tulevaisuuteen toiveikkaasti. Finnkampen päättyy nimittäin onnellisesti: vaikka Ali ei koskaan ehtinyt esitellä omalle isoisälleen salaa rakentamaansa kielitaitoaan, Alin poika puhuu kirjan lopussa suomea puhelimessa oman mumminsa kanssa.

Maarit Jaakkola • 2025-04-07
Kirjoittaja on media- ja kulttuurintutkija, joka työskentelee Göteborgin yliopistossa.

Lyktan

S

?

▲ Eero Edelfelt: Raatajat rahanalaiset – Trälar under penningen (1893). Bild Finlands nationalgalleri (beskuren)

Sverigefinnarnas känslohistoria är en berättelse om förtryck och skam. Åtminstone om man ska tro det nya verket Finnkampen, med undertitel ”Sverigefinnarnas illustrerade historia”. Men det finns många fler nyanser av sverigefinskhet än så.

Ali Jonassons och Mats Kejonens nyutkomna bok Finnkampen är egentligen inte en historia om alla sverigefinnar. Finnkampen beskriver sverigefinskhetens utveckling och karaktär ur ett perspektiv som ägs av andragenerationens arbetarklassinvandrare.

Varje bok innebär ju val, och dessa val bortser boken från andra möjliga befintliga berättelser. Till exempel tar boken knappt upp röster av de unga sverigefinnar som nu är i 20-årsåldern, trots att deras språkaktivism kring kampanjen #stoltsverigefinne har spelat en viktig roll för att stärka sverigefinnarnas självkänsla och kamp mot skammen under det senaste decenniet.

Ändå ger skammens långa historia, som boken skildrar på ett mångfacetterat sätt, nycklar till att förstå inte bara det förflutna, utan också nuet. När man följer den andra generationens perspektiv börjar man förstå varför begreppet sverigefinskhet, som det är inskrivet i lagen, tycks vara misslyckat att föra samman befolkningen med finskt påbrå och intresse för finska språket.

Författaren till boken, Ali Jonasson, beskrivs på bakomslaget som mångårig minoritetskämpe. Hos den nationella minoriteten är han bland annat känd som den som formgivit den sverigefinska flaggan. Illustratören Mats Kejonen har sina rötter i Tornedalen. Boken ges ut av Stockholmsbaserade Verbal förlag som på senare tid försökt profilera sig mer och mer som sverigefinskt, bland annat med sin essäsamling Finnjävlar (2018) och fackbok Två steg framåt – finsklärare i Sverige berättar (2023).

Finnkampen har beskrivits som en seriebok, men några klassiska tecknade serier handlar det inte om. Boken innehåller individuella korta serierutor, men ramarna varvas också med berättande faktatext och ”talking heads” med utvalda intervjupersoner. Boken är därför faktiskt en blandning av facklitteratur, lärobok och visuellt berättande. Snarare än att stå som ett neutralt facklitteraturverk formar den ett subjektivt argument, baserat på fakta och erfarenheter, för att bygga ett budskap om ”förtrycket inkodat i DNA” hos sverigefinnar, som en intervjuperson uttrycker det.

Vi dyker in i sverigefinnarnas historia genom Ali Jonassons självbiografiska berättelse. Jonasson, som är född 1984, berättar att han valde sin egen berättelse som centralt tema i boken just för att den dessvärre är typisk för hans åldersgrupp.

När Ali föds på Hisingen i Göteborg får hans mamma på barnavårdscentralen veta att det är absolut nödvändigt att föräldrarna inte talar finska med sina barn. Annars kan resultatet bli katastrofalt: barnet blir halvspråkigt och därmed, vem vet, en uteliggare.

Språkförlust är en av de nyckelerfarenheter som förenar flera sverigefinska grupper. Andra och tredje generationens invandrare har ofta inte lärt sig finska hemma. Skogsfinnarnas ättlingar delar också känslan av sorg när språkförbindelsen har brutits. Och när språket försvinner bryts också det känslomässiga bandet till kulturen.

Rådet att släppa hemspråket var säkert välvilligt och för barnets bästa. I sig var det inte baserat på några vetenskapliga belägg – i själva verket fanns det i början av 1980-talet fortfarande mycket lite forskning att stå på. Teorierna om tvåspråkighet som vi känner dem idag var fortfarande under utveckling i början av 1980-talet. Till exempel publicerades det populärvetenskapliga verket Flerspråkiga elever av den kanadensiske språkforskaren Jim Cummins, som fått stort genomslag i Sverige, så sent som 2017.

En stor del av de fyrtioåringar som i dag identifierar sig som sverigefinnar är förmodligen som Ali. Som vuxna måste de ”ta tillbaka det finska språket”, som det något romantiserande heter. I praktiken innebär återtagandet att man redan från början lär sig språket som ett främmande språk, eftersom talaren inte nödvändigtvis har en talgemenskap omkring sig där språkkunskaperna kan utvecklas i naturlig interaktion. Trots den uppmuntrande retoriken om att ”finska är ett lätt språk” är det många som drar sig för att lära sig språket när de väl har blivit bekanta med grammatikboken och inser att det kan vara en nästan omöjlig kamp att återerövra det.

Var kom skammen ifrån då?

Den första generationen sverigefinnar kämpade för att bli inkluderad i det svenska samhället: att tillhöra ett nytt land och att få sin egen identitet erkänd och bekräftad. Medan arbetskraftsinvandrarna kände att de var tvungna att dölja sin bakgrund för att bli riktiga medborgare, har deras barn försökt återskapa denna förträngda finskhet. Föräldrarna känner skuld för att de inte har kunnat föra språket vidare till nästa generation, och barnen känner sorg över att de aldrig har tagit över språket från sina föräldrar.

Allt ligger i strukturerna. Mindervärdighetskänslan, som drabbar alla nationella minoriteter, kopplas i boken till kolonialismen och rasbiologin som den svenska staten var besluten att främja fram till början av 1960-talet. Finnar ansågs vara en underlägsen ras, och samhället fick lära sig minoriteten som en underlägsen del av folket.

Boken lokaliserar också orsakerna till denna känsla av underlägsenhet i arbetskraftsinvandrarnas klassbakgrund. Deras självbild har till stor del byggt på att de hårt arbetande människorna – ”trälarna under penning”, som funnits där ända sedan skogsfinnarna – har spelat en viktig roll i byggandet av den svenska välfärdsstaten. Flit och samvetsgrannhet har dock haft sitt pris, och i slutändan har det ofta inte funnits något tack. Trots att det i princip har varit möjligt att göra klassresor i det nya samhället är de mest typiska yrkena för sverigefinnar fortfarande vårdbiträde och lagerarbetare. Bokens intervjupersoner antyder att självuppgivenheten har förts vidare till nästa generation som ett övergenerationellt trauma.

Rasistiska uppfattningar kan vara svåra att utrota, men undergiven självpositionering är inte nödvändigtvis relaterad till just minoritetsstatus. Klass-skam förekommer även i majoritetssamhället bland människor med arbetarklassbakgrund. Forskning har visat att de ifrågasätter sina chanser till högre utbildning och välbetalda jobb.

Enligt boken har den första generationens trauman och ärr varit svåra att hantera. Sociala problem, alkoholproblem och hälsoproblem – som faktiskt också stod i fokus för en annan Finnkampen-bok, professor Jari Kuosmanens doktorsavhandling i socialt arbete år 2001 – är fortfarande något av ett tabu. Det finns fortfarande de som tycker att det inte är önskvärt att dessa ”finnjävelproblem” kommer ut i offentlighetens blickfång. Senast dök denna synpunkt upp i samband med statens kulturkanonprojekt, då röster höjdes bland sverigefinnar om att till exempel Susanna Alakoskis roman Svinalängorna inte lämpar sig för att representera sverigefinskheten eftersom den förstärker de negativa stereotyper som redan förknippas med gruppen sverigefinnar.

En del sverigefinnar har ett behov av att hantera tidigare skamliga upplevelser och stigma för att bli av med det förflutnas spöken. Samtidigt har den andra delen ett lika stort behov av att kombinera positiva, uppmuntrande och attraktiva inslag med svenskfinskhet för att bygga framtiden.

Det finns även de som praktiserar tvåspråkighet och tvålänningskap som en del av sin vardag, men de gör inte nödvändigtvis någon stor grej av sin kamp. De byter medvetet hemspråk till finska. De är typiskt högutbildade och arbetar inom välbärgade informations- och teknikyrken. De är med och bygger Sveriges informations- och AI-samhälle. De verkar som en del av majoritetssamhällets strukturer och påverkar dem inifrån. De är mer intresserade av att skapa framtiden än att hålla fast vid det förflutnas oförrätter.

Deras berättelse passar inte in i berättelsen om förtryck och skam. De känner att det är svårt att använda skammens historia som en byggsten för en stärkande minoritetsidentitet: vem skulle vilja föra vidare marginalisering till sitt barn? Ändå är det de som åtnjuter de rättigheter som minoritets- och språklagen ger dem och deras barn, till exempel lagstadgad modersmålsundervisning i det nationella minoritetsspråket. De kämpar också för dessa rättigheter på gräsrotsnivå: genom att stå upp och ställa frågor om rättigheterna riskerar att inte förverkligas.

Men de är osäkra på om de ska kalla sig för sverigefinnar eller inte. De är som bofinkar i skogen, som folklivsforskaren Carl Axel Gottlund beskrev de skogsfinnar han mötte i Värmland: de var många, överallt, men osynliga och kände inte varandra.

Men kanske representerar dessa nysverigefinnar ett skifte, sverigefinskhetens framtid? Priset för deras vägran att ta på sig tidigare generationers skam är kanske i så fall splittringen i gemenskapen. Olika sverigefinska generationer kan inte riktigt ännu samlas kring en gemensam upplevelse, särskilt inte om den ska vara skam. Att hantera det förflutna kan inte uppnås genom samarbete när en gemensam, delad social berättelse inte finns.

Det måste kännas tröttsamt att när man skriver om sverigefinnar så kommer det alltid någon som säger att det inte är så det fungerar.

Skildrar man arbetarklassen får man frågan varför man inte lyfter fram medelklassens och de mer välbärgades berättelser. Om man glömmer bort skogsfinnarna får man en reprimand, eller om man inkluderar dem i den nationella minoriteten sverigefinnar får man höra att många av dem faktiskt inte håller med då de strävar efter en status som en egen nationell minoritet som i Norge.

Diskussionen försvagas av att ingen i slutändan vet hur många sverigefinnar det finns. Man kan räkna de som är födda i Finland och deras ättlingar, som statistikmyndigheter gör, men svenskfinskheten sägs bygga på principen om självidentifikation. Det finns ingen statistik över identitetsbildning och medborgarnas språk och etnicitet får inte registreras av staten. Den som anser sig vara sverigefinsk kan vara född i Sverige såväl som i Finland, kunna finska eller inte kunna det alls – det finns i princip inga inträdeskriterier av något slag, utan att man känner på ett visst sätt.

Det kanske sannaste som kan sägas om sverigefinnarnas historia är dock att den är ambivalent. Det finns olika generationer, språkliga erfarenheter och subkulturer, och det finns erfarenheter av marginalisering och underlägsenhet såväl som erfarenheter av egenmakt och klassresa. Erfarenheterna är verkliga – lika verkliga som den statistik som kan sammanställas över förtidspensioneringar och självmord, men också över den högre utbildningens frammarsch och inkomstutvecklingen.

Men det kanske finns ett stresstest: när det kommer en dag då det är självklart för en välkänd artist att ta emot utmärkelsen ”Årets sverigefinne”, och då ingen offentligt föraktar sin skogsfinska bakgrund, då har skammen övervunnits.

Även den andra generationen har möjlighet att se på framtiden med hopp. Finnkampen har nämligen ett lyckligt slut: trots att Ali aldrig hann visa sin morfar Ali de språkkunskaper han i hemlighet hade byggt upp, talar Alis son finska i telefon med sin farmor i slutet av boken.

Maarit Jaakkola • 2025-04-07
Maarit Jaakkola är medie- och kulturforskare verksam vid Göteborgs universitet.

Raatajat rahanalaiset ja häpeän ambivalenssi

Den sverigefinska ambivalensen kring skam

Läs mer