Ali Jonassonin ja Mats Kejosen tuore teos Finnkampen ei ole ruotsinsuomalaisuuden koko historia, kuten alanimike antaa ymmärtää. Finnkampen kuvaa ruotsinsuomalaisuuden kehitystä ja olemusta keski-ikäistyneen ja usein myös keskiluokkaistuneen toisen polven työläissiirtolaisten näkökulmasta.

Tämä valinta – ja valintoja on jokaisessa kirjassa totta kai tehtävä – sivuuttaa muut mahdolliset ja olemassa olevat tarinat. Finnkampenissa ei esimerkiksi lainkaan kuulu nuorten parikymppisten ruotsinsuomalaisten ääni, vaikka heidän häpeänvastaisella #stoltsverigefinne-kieliaktivismillaan on ollut suuri merkitys ruotsinsuomalaisten voimaannuttamisessa viime vuosikymmenen aikana.

Siltikin häpeän pitkästä historiasta, jota kirja kokemuksellisesti kuvaa, saa avaimia paitsi menneisyyden, myös nykyisyyden ymmärtämiseen. Toisen sukupolven näkökulmaa seuratessa alkaa erityisesti ymmärtää, miksi lakiin kirjattu ruotsinsuomalaisuuden käsite tuntuu niin kokonaisvaltaisesti epäonnistuvan suomensukuisen vähemmistön kokoamisessa.

Kirjan kirjoittaja Ali Jonasson on tunnettu ruotsinsuomalaisten keskuudessa muun muassa ruotsinsuomalaisten kansallisen vähemmistön lipun suunnittelijana. Häntä luonnehditaan kirjan takakannessa monivuotiseksi vähemmistötaistelijaksi. Kuvittaja Mats Kejosen juuret ovat Tornionlaaksossa. Kirjan Finnkampen on kustantanut tukholmalainen Verbal förlag, joka on viime aikoina pyrkinyt rakentamaan itselleen ruotsinsuomalaista profiilia muun muassa esseekokoelmallaan Finnjävlar (2018) ja tietokirjallaan Två steg framåt – finsklärare i Sverige berättar (2023).

Finnkampenista on puhuttu sarjakuvakirjana, mutta klassinen sarjakuva se ei ole. Teoksessa on yksittäisiä lyhyitä sarjakuvastrippejä, mutta ruutujen seassa vuorottelevat myös kerronnallinen faktateksti ja puhuvat päät, jotka perustuvat valikoitujen asiantuntijahaastateltavien lausuntoihin. Kirja on siten oikeastaan sekoitus tietokirjallista, oppikirjamaista ja visualisoitua kerrontaa. Se on enemmänkin faktoin ja mielipitein argumentoiva näkemyksellinen tarina kuin neutraali tietoteos. Kirja rakentaa viestiä ruotsinsuomalaisten ”DNA:han koodatusta sorrosta”, kuten eräs haastateltava asian ilmaisee.

Ruotsinsuomalaisten historiaan sukelletaan Ali Jonassonin omaelämäkerrallisen tarinan kautta. Vuonna 1984 syntynyt Jonasson kertoo valinneensa oman tarinansa kirjan punaiseksi langaksi juuri siksi, että se on hänen ikäluokalleen valitettavan tyypillinen.

Kun Ali syntyy Göteborgin Hisingenissä, äidille tähdennetään neuvolassa, että vanhempien on ehdottoman tärkeää olla puhumatta lapselleen suomea. Muuten voi käydä kehnosti: lapsesta tulee puolikielinen ja sitä kautta ties vaikka laitapuolen kulkija.

Kielenmenetys on siten yksi useita ruotsinsuomalaisia ryhmittymiä yhdistävä avainkokemus. Toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajat eivät useinkaan ole oppineet suomea kotonaan, ja myös metsäsuomalaisten jälkeläiset jakavat surun tunteen, kun kieliyhteys on katkaistu. Ja kun kieli katkaistaan, katkeaa myös tunneside kulttuuriin ja identiteetistä saattaa tulla rikkonainen tai puolinainen.

Voi ajatella, että neuvo kotikielen syrjäyttämisestä on sinänsä ollut hyväntahtoinen ja lapsen parhaaksi tarkoitettu. Neuvo ei perustunut mihinkään tutkittuun tietoon – juuri tutkittua tietoa oli 1980-luvun alussa vielä varsin niukasti saatavilla. Nykyisin tuntemamme teoriat kaksikielisyydestä olivat 1980-luvun alkupuolella vasta kehitteillä. Esimerkiksi kanadalaistutkija Jim Cumminsin Ruotsissa ratkaisevasti vaikuttanut populaaritieteellinen teos Flerspråkiga elever julkaistiin vasta 2017.

Iso osa ruotsinsuomalaisiksi identifioituvista tämän hetken nelikymppisistä on siten todellakin Alin kaltaisia. He joutuvat aikuisiällään ”ottamaan suomen kielen takaisin”, kuten sieventelevän harhaanjohtavasti sanotaan. Käytännössä ”takaisinotto” tarkoittaa kielen opettelemista alusta asti vieraan kielen kaltaisena, sillä puhujalla ei välttämättä ole ympärillään elävää puheyhteisöä, joka sallisi kielitaidon kehittymisen luonnollisessa kanssakäymisessä. Rohkaisevista ”suomi on helppo kieli” -lausahduksista huolimatta moni kavahtaa kielenoppimisen haastetta tutustuttuaan kielioppikirjan sijamuotoihin ja tajuttuaan, että takaisinotosta saattaa tulla jälleen uusi taistelu.

Utdrag ur Finnkampen - sverigefinnarnas illustrerade historia, Verbal förlag (2025). Illustration Mats Kejonen (beskuren)

Mistä häpeä sitten syntyi?

Ruotsinsuomalaisten siirtotyöläisten ensimmäinen sukupolvi kamppaili osallisuudesta Ruotsin yhteiskunnassa: kuulumisesta uuteen maahan sekä oman identiteetin tunnistetuksi ja tunnustetuksi tulemisesta. Kun siirtotyöläiset kokivat joutuvansa häivyttämään taustansa ollakseen kunnon kansalaisia, heidän lapsensa ovat pyrkineet kokoamaan uusiksi tätä tukahdutettua suomalaisuutta. Kummankin taakaksi on tullut menetyksen ja toispuolisuuden paino: vanhemmat kokevat syyllisyyttä siitä, etteivät olemassa olevissa rakenteissa kyenneet välittämään kieltä seuraaville sukupolville, ja lapset surua siitä, etteivät kieltä näiden rakenteiden vuoksi koskaan vanhemmiltaan omaksuneet.

Sukupolvien välinen katkos, joka koskee kaikkia kansallisia vähemmistöjä, yhdistetään kirjassa väitteeseen kolonisaatiosta sekä rotubiologiaan, jota Ruotsin valtio oli sitoutunut edistämään aina 1960-luvun alkuun saakka. Suomalaiset laskettiin alempiarvoisempaan rotuun, ja enemmistöyhteiskunta sai opetettua vähemmistölle doktriinin osasta alempiarvoisena kansanosana.

Syitä alemmuudentuntoon paikannetaan kirjassa myös siirtotyöläisten luokkataustaan. Työvoimasiirtolaisten itsekuva on nojannut pitkälti sen varaan, että raatajilla rahanalaisilla – jollaisia on ollut useiden sukupolvien ketju metsäsuomalaisista asti – on ollut tärkeä rooli Ruotsin hyvinvointivaltion rakennustyössä. Ahkeruudella ja tunnollisuudella on kuitenkin ollut hintansa, eikä lopussa ole useinkaan seisonut kiitos; vaikka luokkanousu uudessa yhteiskunnassa on periaatteessa ollut mahdollinen, suomalaistaustaisten tyypillisimmät ammatit ovat yhä apuhoitaja ja varastotyöntekijä. Kirjan haastateltavat esitettävät, että itsensä rikki raatamisen ja itsensä hylkäämisen historia on siirtynyt ylisukupolvisena traumana toiselle sukupolvelle.

Siinä missä rasistiset katsomukset voivat olla vaikeasti kitkettäviä, alisteinen itseasemointi ei kuitenkaan välttämättä liity juuri vähemmistöasemaan. Luokkahäpeää esiintyy myös enemmistöyhteiskunnassa osana työväentaustaisia, joiden on tutkimustenkin mukaan havaittu kyseenalaistavan mahdollisuuksiaan korkeakouluopintoihin ja hyväpalkkaisiin töihin.

Kirjan mukaan ensimmäisen sukupolven traumoja ja arpia on ollut vaikea käsitellä. Siirtotyöläisten sosiaali-, alkoholi- ja terveysongelmat – jotka olivat keskiössä myös toisessa Finnkampen-teoksessa, professori Jari Kuosmasen samannimisessä sosiaalityön väitöskirjassa vuodelta 2001 – ovat yhä jonkinlainen tabu. On edelleenkin niitä, joiden mielestä näiden ”finnjävel-ongelmien” nostaminen julkisuuden valokeilaan on epätoivottavaa. Viimeksi tämä näkökulma nousi pintaan valtion kulttuurikaanon-hankkeen yhteydessä, kun ruotsinsuomalaisten keskuudessa nousi esiin ääniä, ettei esimerkiksi Susanna Alakosken Sikalat -romaani ole sopiva edustamaan ruotsinsuomalaisuutta, koska se syventää ruotsinsuomalaisten ryhmään jo ennalta liitettäviä negatiivisia stereotypioita.

Osalla ruotsinsuomalaisista on tarve käsitellä menneisyyden häpeäkokemuksia ja stigmaa, jotta menneisyyden haamuista päästäisiin eroon. Samaan aikaan toisella osalla on yhtä suuri tarve yhdistää ruotsinsuomalaisuuteen myönteisiä, rohkaisevia ja houkuttelevia elementtejä, jotta päästäisiin rakentamaan tulevaisuutta.

Monet nykyisistä potentiaalisesti ruotsinsuomalaisista vievät ruotsinsuomalaisuutta harppauksin eteenpäin toteuttamalla kaksikielisyyttä ja kahdenmaalaisuutta osana arkeaan. He kenties vaihtavat tietoisesti kotikielen suomeksi. He ovat tyypillisesti korkeakoulutettuja sekä toimivat hyväosaisissa tieto- ja teknologia-ammateissa, ja he ovat mukana rakentamassa Ruotsin tieto-, digi- ja tekoäly-yhteiskuntaa. He toimivat osana enemmistöyhteiskunnan rakenteita ja vaikuttavat niihin niiden sisältä käsin. He ovat kiinnostuneempia luomaan tulevaisuutta kuin takertumaan menneisyyden vääryyksiin.

Heidän tarinansa ei sovi sorron ja häpeän narratiiviin. He eivät voi hyödyntää häpeän historiaa voimaannuttavan vähemmistöidentiteetin rakennusaineena: kuka haluasi varta vasten välittää lapselleen marginalisoidun osan? Kuitenkin juuri he hyötyvät vähemmistö- ja kielilain heille ja heidän lapsilleen suomista oikeuksista, kuten lapsille taattavasta kansallisen vähemmistökielen opetuksesta. He myös kamppailevat noiden oikeuksien puolesta ruohonjuuritasolla: kovistelemalla ja kyselemällä, jos oikeudet ovat vaarassa jäädä toteutumatta.

He ovat epävarmoja siitä, kuuluisiko heidän kutsua itseään ruotsinsuomalaisiksi vai ei. He ovat kuin peippoja metsässä, jollaisiksi kansatieteilijä Carl Axel Gottlund kuvasi Värmlannissa kohtaamiaan metsäsuomalaisia: kaskiviljelijöitä oli paljon ja kaikkialla, mutta he eivät tunteneet toisiaan eivätkä uskaltaneet julkisesti paljastaa puhuvansa suomea, joten he jäivät näkymättömiksi.

Mutta ehkä nämä uusruotsinsuomalaiset edustavat ruotsinsuomalaisuuden suurta murrosta ja tulevaisuutta? Hintana sille, etteivät he suostu ottamaan kantaakseen aiempien sukupolvien häpeää, on kenties yhteisöllisyyden rakoileminen. Ruotsinsuomalaisten sukupolvet eivät ainakaan vielä voi kokoontua yhteisen häpeäkokemuksen äärelle, eikä menneisyydenhallinta onnistu yhteistyössä, kun yhteistä, jaettua yhteiskunnallista tarinaa ei ole olemassa.

Finnkampen - Sverigefinnarnas illustrerade historia. Av Ali Jonasson och Mats Kejonen. Verbal förlag (2025)

On varmasti rasittavaa, että kun kirjoittaa ruotsinsuomalaista, aina tulee joku, joka sanoo, ettei se noin mene.

Jos kuvaat työväenluokkaa, sinulta kysytään, mikset nosta esiin ylemmän keskiluokan tarinoita. Jos unohdat metsäsuomalaiset, saat moitteita. Jos lasket metsäsuomalaiset osaksi ruotsinsuomalaisten vähemmistöä, saat kritiikkiä, etteivät he miellä itseään osaksi ruotsinsuomalaisia vaan pyrkivät omaan itsenäiseen vähemmistöasemaan kuten Norjassa.

Keskustelua vesittää se, ettei kukaan lopulta tiedä, kuinka paljon ruotsinsuomalaisia on. Voidaan laskea Suomessa syntyneitä ja heidän jälkeläisiään, kuten tilastoviranomaiset tekevät, mutta ruotsinsuomalaisuuden sanotaan perustuvan itseidentifikaation periaatteeseen. Identiteetinmuodostuksesta ei ole tilastoja, eikä sellaisia saa kansalaisten kielestä ja etnisyydestä laatia. Itsensä ruotsinsuomalaiseksi katsova voi olla yhtä hyvin syntynyt Ruotsissa kuin Suomessa, osata suomea tai olla kokonaan osaamatta sitä – minkäänlaisia pääsykriteereitä ei periaatteessa ole, muuta kuin että henkilön on tunnettava itsensä ruotsinsuomalaiseksi.

Ehkä tosinta, mitä ruotsinsuomalaisuuden historiasta voi sanoa, on, että se on ambivalentti. On eri sukupolvia, kielikokemuksia ja osakulttuureita, ja on sekä syrjityksi tulemisen ja alemmuudentunnon että voimaantumisen ja luokkanousun kokemuksia. Kokemukset ovat tosia – yhtä tosia kuin tilastot, joita voi laatia varhaiseläkkeistä ja itsemurhista, mutta myös yleistyneistä korkeakouluopinnoista ja kasvaneesta tulokehityksestä.

On kenties olemassa stressitesti: kun viimein saavutamme tilan, jossa yksikään tunnettu taiteilija ei kieltäydy ”Vuoden ruotsinsuomalainen” -tunnustuksesta tai julkisesti halveksi metsäsuomalaisuuttaan, häpeän taakka on selätetty.

Jopa toisella sukupolvella on kuitenkin mahdollisuus tähyillä tulevaisuuteen toiveikkaasti. Finnkampen päättyy nimittäin onnellisesti: vaikka Ali ei koskaan ehtinyt esitellä omalle isoisälleen salaa rakentamaansa kielitaitoaan, Alin poika puhuu kirjan lopussa suomea puhelimessa oman mumminsa kanssa.